Tulosta
  maaliskuu 2010
*

Kolmas sektori – hyvinvointivaltion pelastusrengas?

Kuva: Veli-Matti KarppinenKolmannesta sektorista puhutaan Suomessa nykyisin selvästi enemmän kuin vielä muutamia vuosia tai vuosikymmeniä sitten. Mielenkiintoista on se, että varsinkin poliittisessa ja julkisen vallan puheessa kolmas sektori näyttäytyy usein pelastusrenkaana, joka ratkaisee palvelujen tuottamisen rahoituskriisin ja ne tarpeet ja toiveet, joihin julkisen sektorin tai markkinoiden ei uskota voivan tulevina vuosina vastata.

Onko tämä realistista ja vastuullista puhetta? Millainen on maaseudun kolmas sektori? Millä eväillä harvaan asutulla maaseudulla toimivat järjestöt voivat olla mukana parantamassa ihmisten hyvinvointia? Mihin vedetään esimerkiksi vapaaehtoistyön ja palkatun työn tai yhdistys- ja yritystoiminnan väliset rajat?

Vapaaehtoistyön rajat 

On selvää, että väestön ikääntyessä myös harvaan asutulla maaseudulla tarvitaan uudenlaisia ratkaisuja, joilla tuotetaan apua tarvitseville ihmisille tukea, hoivaa ja hoitoa. Puhuttaessa kolmannesta sektorista ja etsittäessä näitä uudenlaisia palvelujen tuottamisen tapoja joudutaan samalla tekemään vaikeita rajanvetoja, mitä palveluja rahoitetaan verovaroin ja mitkä palvelut tuotetaan ja rahoitetaan muilla tavoin. Samalla on otettava kantaa siihen, mitä tehtäviä jätetään perheiden, omaisten, ystävien, naapureiden, seurakuntien tai järjestöjen kautta kanavoitavan vapaaehtoisen avun varaan.

Tässä on yksi erityisesti maaseudun kolmatta sektoria ja palveluja koskevan keskustelun sokeista pisteistä. Kolmatta sektoria koskeva poliittisen ja julkisen vallan puhe ei ole edennyt vielä sinne asti, että keskusteltaisiin niistä rajoista, millaisiin tehtäviin maaseudun yhdistyksillä tai niissä toimivilla ihmisillä on mahdollisuuksia venyä ja mitä vapaaehtoiselta pohjalta toimivilta ihmisiltä voidaan ylipäätään edellyttää.

Valmistumassa olevan tutkimuksen  mukaan maaseutumaisten kuntien johdossa uskotaan, että palvelujen tarpeen kasvusta selvitään tulevina vuosikymmeninä vain kasvattamalla vapaaehtoistyön ja omaisten vastuuta. Lähes 80 prosenttia maaseutukuntien johtajista oli tutkimuksessa tehdyssä kyselyssä tätä mieltä.

Samassa tutkimuksessa tehdyistä haastatteluista muodostuu kuitenkin täysin toisenlainen kuva siitä, miten kunnissa ja järjestöissä nähdään vapaaehtoistyön mahdollisuudet. Palvelujen tuottamista ei haluta eikä voida laskea vapaaehtoistoiminnan varaan.

Jos kolmannen sektorin odotetaan osallistuvan sellaisten palvelujen tuottamiseen, jotka edellyttävät sitoutumista, säännöllisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, ei tällaisia tehtäviä voida edellyttää hoidettavaksi vapaaehtoisvoimin, ilman korvausta. Tällaisten tehtävien hoitamiseen tarvitaan palkattuja työntekijöitä myös järjestöissä. Kysymys siitä, miten järjestöissä tehtävä työ tehdään – vapaaehtoisvoimin vai palkattuna työnä – muuttuu ratkaisevaksi siinä vaiheessa, kun järjestön työmäärä kasvaa niin suureksi, ettei sitä voida, osata tai jakseta hoitaa enää pelkästään vapaaehtoisten voimin.

Palvelujen tuottamisen ongelmia ja rahoituskriisiä ei siis ratkaista kutsumalla kolmas sektori ja järjestöt vapaaehtoistyöhön ja talkoisiin, varsinkaan maaseudun pienen väestöpohjan, ikääntyvän väestön ja pitkien välimatkojen olosuhteissa. Tästä huolimatta on välttämätöntä herätellä myös kunnissa ja järjestöissä keskustelua siitä, minkä tehtävien rahoittamiseen halutaan jatkossakin ohjata kunnan veroeuroja ja missä ihmisten odotetaan itse kantavan enemmän vastuuta avun ja palvelun kustannuksista ja myös tuottamisesta.

Yhdistys- ja yritystoiminnan rajat

Vapaaehtoisen ja palkatun työn välisen rajapinnan ohella toinen kolmannen sektorin vaikea rajanveto liittyy siihen, milloin yhdistyksessä on kysymys yritystoiminnasta ja milloin yleishyödyllisestä yhdistystoiminnasta. Esimerkiksi verottaja on viime vuosina tarkastellut entistä tarkemmin sitä, täyttääkö yhdistyksen toiminta elinkeinotoiminnan tunnusmerkit ja kilpaileeko yhdistys samoja palveluja tarjoavien yritysten kanssa.

On oikein, että järjestöjen palvelutoimintaa tarkastellaan suhteessa elinkeinotoimintaan niissä tapauksissa ja niillä alueilla, missä kilpailua on tai missä sitä on mahdollista syntyä sekä silloin, kun järjestön palvelutoiminta on yritystoiminnan kaltaista.

Monilla harvaan asutulla alueilla kilpailun vääristymistä suurempi huoli on kuitenkin se, että tulevaisuudessa olisi joku, joka on kiinnostunut matalan tuottavuuden palvelujen tuottamisesta sekä niiden palveluaukkojen paikkaamisesta, jotka jäävät julkiselta sektorilta ja yrityksiltä hoitamatta.

Maaseudun pitkien etäisyyksien pienillä palvelumarkkinoilla ongelma on palvelutuottajien vähäinen määrä tai se, että tuottajia ja kilpailua ei ole lainkaan. Etäisyydet ja harva asutus nostavat palvelujen tuottamisen kustannuksia eikä se hinta, joka palvelusta voidaan usein vielä pienituloisilta asiakkailta periä, riitä välttämättä kattamaan edes palkka- ja matkakustannuksia. Ellei kilpailua tai edes riittävää palvelutarjontaa paikallisella tasolla ole, yhdistystoimintaan ei pidä soveltaa kilpailu- ja valtiontukisääntöjä, varsinkaan harvaan asutulla maaseudulla.

Esimerkkinä vanhusten tukipalvelut

Palvelujen tuottamisen rahoitus on yksi suurimmista ja vaikeimmin ratkaistavista haasteista myös kolmannella sektorilla. Mitä tapahtuu niille ihmisten perusoikeuksia toteuttaville palveluille, joihin kunnilla ei ole kasvavan kysynnän ja tiukan talouden asettamien reunaehtojen puitteissa tulevaisuudessa varaa? Kuka tarjoaa sitä ihmisten tarvitsemaa apua, turvaa ja hoivaa, mitä kunnat eivät pysty rahoittamaan?

Esimerkkinä voidaan nostaa esille Suomessa tehty valinta tukea ikääntyvien kotona asumista mahdollisimman pitkään. Mitä tämä poliittinen valinta tarkoittaa harvaan asutulla maaseudulla? Maaseudun ikääntyvä väestö asuu usein puutteellisissa oloissa ja niin kaukana omaisista ja naapureista, ettei päivittäistä apua voida laskea heidän varaansa. Kunnat eivät pysty tarjoamaan kaikkea sitä apua ja palveluja, joita ikäihmiset tarvitsisivat kotona pärjätäkseen.

Siivousapu, pienet korjaustyöt, halonhakkuu ja –kanto sekä lumityöt ovat tyypillisiä tehtäviä, joista kuntien kotipalvelussa on myös monissa maaseutukunnissa jouduttu luopumaan jo useiden vuosien ajan. Jos yritystoimintaa ei synny eikä asiakkailta perittävissä olevilla maksuilla pystytä kattamaan palvelujen tuottamisesta aiheutuvia kustannuksia, on ratkaistava, kuka tällaiset palvelut tuottaa ja miten palvelut rahoitetaan. Järjestöt ovat monin paikoin tarjonneet tällaisia vanhusten tukipalveluja, mutta nekin tarvitsevat työhön rahaa työntekijöiden palkkaamiseen. 

Kolmas sektori ihmisten hyvinvoinnin ja yhteisöllisyyden tukijana

Valmistumassa olevan Kolmas sektori maaseutukunnissa -tutkimuksen mukaan kolmannen sektorin ja järjestöjen merkitys on kuitenkin kaikkein suurin tutussa ja perinteisessä yhdistystoiminnassa. Se perustuu ihmisten vapaamuotoiseen yhdessäoloon, sosiaaliseen kanssakäymiseen, harrastamiseen ja yhteisten asioiden edistämiseen.

Tämä perinteinen järjestötoiminta tukee ihmisten hyvinvointia ja yhteisöllisyyttä, ja on sitä tärkeämpää, mitä kovemmin tulevaisuudessa joudutaan tekemään ennaltaehkäisevää työtä väestön terveyden ja toimintakyvyn eteen.

Ritva Pihlaja
tutkija, YTR:n kansalaisjärjestöteemaryhmän sihteeri


Kuva: Veli-Matti Karppinen