Tulosta
  kesäkuu
*

Pääkirjoitus: Julkiset kumppanuusasenteet bottom-up!

Julkisen sektorin palvelumurros ja väestön muuttuvat palvelutarpeet ovat jo pitkään nostaneet keskusteluun kolmannen sektorin tärkeät toimijaroolit ja vapaaehtoistyön. Varsinkin poliittisessa keskustelussa paikallisyhteisöjen ja järjestöjen varaan lasketaan monenlaisia palvelutehtäviä, joita ei kuitenkaan tarkemmin osata tai haluta yksilöidä. Tarve tehdä asioita julkisten ja yksityisten toimijoiden yhteistyönä on kiistaton, mutta toteutukset ovat kaikkea muuta kuin ongelmattomia.

Odotuksia kohdistuu erityisesti haja-asutusalueen sosiaalipalveluihin ja vanhustyöhön. Heti kärkeen joutuu kuitenkin muistuttamaan, että kaikki sote-palvelut ovat vahvasti auktorisoituja, eikä vapaaehtoistoimijoille jää yleensä kuin rippusia varsinaisesta palvelutuotannosta.

Osallistuminen paikalliseen palvelutuotantoon edellyttää vahvoja yhteisörakenteita, liiketaloudellista osaamista ja yleensä pitkän kehittämishistorian. Eikä tämäkään takaa kilpailuttamismaailmassa välttämättä menestystä.

Kilpailuvaltiossa ei tasoituksia haluta antaa. Valitettavasti RAY:n tuetkin on käytännössä menetetty. Tämä tarkoittaa myös sitä, että puhe niin sanotuista yhteisöllisistä yrityksistä on turhia odotuksia ilman erityistä lainsäädäntöä, jolla uudelle ”Yy”-yritysmuodolle annetaan selkeä yhteiskuntapoliittinen rooli. Kilpailulainsäädännön ehdottomuudesta on voitava tinkiä ja antaa jopa erityistukia tälle uudelle yritysmuodolle.

Toinen paikallisyhteisöjen kannalta huomattavasti lupaavampi kehittämisteema on ns. HARVA-turvallisuus. Sisäministeriössä on havahduttu selkeään turvallisuusvajeeseen HAMA-alueilla ja ratkaisuna nähdään paikallisyhteisöjen osallistuminen turvallisuusvasteen tuottamiseen. Tämä onkin poikinut monia hyviä pilottihankkeita, joissa arjen turvallisuutta on alettu tietoisesti vahvistaa naapuririnkien ja kylien turvallisuussuunnitelmien avulla.

Paikallisten asukkaiden kiinnostus omaan arkeen liittyvissä asioissa on luonnollista ja aktivoi ihmiset osallistumaan tilaisuuksiin myös siellä, missä kyläyhteisö on muuten nuupumassa. Tämän vuoksi paikallisyhteisöjen kannattaa ehdottomasti tarttua turvallisuusteemaan. Kyläyhteisöjen rakenteet ovat Suomessa kuitenkin liian heikkoja ottamaan asiassa muuta kuin paikallisen koordinoijaroolin.

Jokainen pienikin yhdistys tai kylätoimikunta vahvistaa arjen turvallisuutta ja samalla ns. sisäistä turvallisuutta. Kaikki järjestäytynyt toiminta sisältää mahdollisuuden rakentaa jotain suurempaa. Siksi pieniäkin yhteisöjä kannattaa aina tukea, vaikka toiminta näyttää ulkoisesti vaatimattomalta.

Eräs paha harhama on, että suomalaiset kylät rinnastetaan poliittisessa keskustelussa keskieurooppalaisiin kyliin, jotka ovat lähes meikäläisten kuntien kokoisia palvelualueita. Toki meilläkin tällaisia rakenteellisesti isoja kyläyhteisöjä on, mutta ne ovat enemmän poikkeus. Uutena nousevana asiana ovat tietysti liitoskuntien entiset kirkonkylät, joihin on nopeasti luotava asukastoimintaa ja järjestöjen yhteistoimintaverkosto.

Tällä hetkellä kuntien kumppanuuspöytiä yritetään ratkoa sekä järjestö- että kyläpuolella. Monesta kuntafoorumista jää kovin vähän villoja, koska väkeä on paikalla vähän. Ennen kaikkea kuntapäättäjät loistavat poissaolollaan.  Monet hyvät ideat jäävät toteuttamatta eikä edes säännöllisiä kyläkäräjiä jakseta järjestää, vaikka toisin kehittämispalavereissa vannotaan. Tarve siis on ilmeistä, mutta kumppanuus ja toteutus vielä kovin ohkaista.

Jollakin tavalla meidän pitää nyt saada nopeasti löysät pois kolmanteen sektoriin liittyvistä ylisuurista odotuksista. Tämä tarkoittaa realismia palvelutehtävien määrittelyssä, huomattavasti parempia reunaehtoja kilpailutusasetelmaan, kumppanuusmallien kehittämistä – ja selkeää rahallista tukea. Tarvitaan myös uutta lainsäädäntöä.  Esimerkkeinä tällaisista ovat uudistettu kuntalaki (erityisesti kuntalain 27 §) ja yhteisöllisten yritysten selkeä yhteiskunnallinen roolitus.
 
Kehittämisessä ja yhteiskuntapolitiikasta on aina ensisijaisesti kyse asenteista. Siellä missä julkinen taho ja päättäjät ymmärtävät aidon kumppanuuden päälle ja lähtevät tukemaan paikallisyhteisöjä ja arvostavat vapaaehtoistyötä, syntyy nopeasti tuloksia. Myös taloudelliset resurssit löytyvät kuin taikaiskusta, sillä kyse on monesti suhteellisen pienistä summista. Ja positiivinen asenne kasvattaa varmasti aina kunnan elinvoimaa.

Temppu vain on siinä, miten nämä kilpailu-uskoiset päättäjäasenteet käännetään bottom-up? Mutta ehkä tarve tehdä jotain vaikuttavampaa lopulta kasvaa niin suureksi, että kilpailuvaltion oppia reivataan riittävästi kansalaisvaltion suuntaan.

Paikalliset toimijat odottavat kärsimättömästi tätä kädenojennusta niin valtion kuin kuntien puolelta.

Tuomo Eronen
HAMA-teemaryhmän varapuheenjohtaja, kyläasiamies