Tulosta
  kesäkuu 2011
*

Syrjäisen maaseudun näkymättömät yhteisöt

Vielä 1990-luvulla Suomen maaseutupolitiikassa tyypiteltiin maaseutualueet kaupunkien läheiseen maaseutuun, ydinmaaseutuun ja syrjäiseen maaseutuun. 2000-luvulla syrjäistä maaseutua ei enää pidetty poliittisesti korrektina käsitteenä. Se korvattiin historiattomalla ja epäyhteiskunnallisella harvaan asutun maaseudun käsitteellä. Maaseututyypiltä hävisi kokonaan dynaamisuus, historia ja myös tulevaisuus.

Syrjäisellä maaseudulla toimeentulo on perustunut paikallisiin luonnonvaroihin, Suomessa erityisesti metsiin. Maaseudun rakennemuutosten kiihkeimpinä vuosina syrjäiselle maaseudulle oli leimallista metsätöiden loppuminen ja palvelujen häviäminen sekä väen väheneminen ja ikääntyminen. Tyypillistä oli myös se, että huomattava osa metsistä oli valtion omistuksessa. Nämä Pohjois- ja Itä-Suomen valtionmetsät olivat ratkaisevassa asemassa, kun Suomessa 1980- ja 1990-luvuilla toteutettiin suojeluohjelmia ja perustettiin luonnonsuojelualueita. Monet syrjäiset metsäseudut löysivät uudenlaisen tehtävän yhteiskunnallisessa työnjaossa. Niistä tuli entistä enemmän vapaa-ajan ympäristöä, jossa liikkui matkailijoita, retkeilijöitä, kesämökkiläisiä ja metsästäjiä.

Syrjäiselle maaseudulle alkoi kehittyä uudenlainen, osa-aika-asujien ja pistäytyjien varassa oleva yhteisörakenne. Aivan viime vuosina tämä jälkiteollinen suunta on saanut rinnalleen kehityspiirteitä, jotka ovat vahvistaneet uudelleen syrjäisen maaseudun luonnetta raaka-ainealueena. Uusia kaivoksia perustetaan kiihtyvää vauhtia. Metsistä ja pelloista ollaan ottamassa lisääntyvästi raaka-ainetta energiatuotantoon. Kaivostoiminta ja bioenergian käyttö ei tapahdu kuitenkaan enää paikallisyhteisöissä. Korjuukoneiden kuljettajat ja kaivosmiehet tulevat työmailleen kymmenien ja jopa satojen kilometrien päästä.

Vielä kauempaa tulevat yleensä luonnon virkistyskäyttäjät: retkeilijät, matkailijat, metsästäjät, kesämökkiläiset. Syrjäisen maaseudun virkistyskäyttäjät ja nousevien elinkeinojen edustajat eivät yleensä ole kovin kiinteä osa paikallisyhteisöä. Heitä voidaan luonnehtia omalajisiksi ekososiaalisiksi ryhmiksi, jotka kiinnittyvät eri tavoin luontoon, ympäristöön ja paikalliseen kulttuuriin. Paikalliset asukkaat, saatikka pistäytyjät eivät ole tietoisia siitä, mitä kaikkia ryhmiä alueella liikkuu. Syrjäiset maaseutualueet ovat nykyään eriaikaisten polkujen risteyspaikkoja, joissa eri asioilla liikkuvien ryhmien jäljet menevät ristiin.

Kyläyhteisöjen sijaan syrjäinen maaseutu rakentuu entistä enemmän erilaisista liikkuvista ryhmistä, ”näkymättömistä yhteisöistä”. Nykyihmisillä ei ole vain yhtä paikkaa ja asiaa, johon he kiinnittyvät, vaan he kuuluvat samanaikaisesti useisiin paikkoihin ja verkostoihin. Syrjäisen maaseudun yhteisörakenne on parhaillaan muotoutumassa sellaiseksi, että se niveltyy osaksi tätä monipaikkaista elämänmuotoa.

Kirjoittaja Pertti Rannikko