Tulosta
 
Hallitus ajaa kuntauudistusta kuin käärmettä pyssyyn, vaikka suurin osa kunnista vastustaa hanketta. Uudistuksen perusteita haetaan taloudesta. Kunnat ja koko Suomi ovat konkurssissa ellei kuntarakennetta keskitetä.  Uudistuksen vastustuksen perusteita haetaan palveluiden heikkenemisestä ja  paikallisen identiteetin murenemisesta. 

Mitä kuntauudistuksen toteuttaminen tarkoittaisi kulttuuritoiminnan ja erityisesti harvaan asutun maaseudun näkökulmasta? Joku voi vastata: "Eipä juuri mitään, koska eihän siellä nytkään ole mitään palveluita". Osassa kuntia tämä on todellakin tilanne, mutta harvaan asutullakin maaseudulla on kuntia ja kyliä, joista kulttuuripalveluita löytyy, osa kuntien aktiivisuuden vuoksi, osa aktiivisten kolmannen sektorin toimijoiden ja kuntalaisten ansiosta.

Entä jos syntyy vahvoja peruskuntia, joissa hallinto keskittyy kuntakeskuksiin? Onnistuessaan uudenlainen hallinto voi tuoda joillekin kunnille hyötyjä. On kuntia, joissa ei ole juuri lainkaan kulttuuritoimen henkilöstöä, joka organisoisi kulttuuripalveluita asukkaille. Tällaisessa tilanteessa jopa kaukana kuntakeskuksessa toimiva kulttuuritoimen henkilö voi tuoda parannusta nykytilanteeseen, olettaen että hän järjestää palveluita myös uuden kunnan laita-alueille.

On kuitenkin kuntia, joissa kulttuuritoiminnan aktiivisuus saattaisi kärsiä. Jos hallinto ja tuttu kulttuuritoimen henkilö karkaavat 50-100 kilometrin päähän aktiivisista asukkaista, eikä mitään palveluita järjestetä kuntakeskuksen ulkopuolella, voi ennustaa toiminnan näivettyvän pahasti. Kaikki eivät ole hyväosaisia, jotka pääsisivät hurauttamaan autolla kunnan keskukseen palveluita hakemaan. Puhumattakaan vanhuksista ja lapsista, jotka eivät edes omista ajokorttia. Ongelmana on myös se, että suuremmista keskuksista kulttuuripalveluita vaivaudutaan hyvin harvoin liikuttamaan käyttäjien suuntaan.

Jo tälläkin hetkellä esimerkiksi professori Anita Kankaan ja ministeri Kalevi Kivistön selvitysten mukaan suomalaiset ovat kulttuuripalveluiden saatavuuden suhteen eri arvoisessa asemassa. Lähes puolet suomalaisista asuu kunnissa, jotka käyttävät yleiseen kulttuuritoimintaan 0-15 euroa/asukas. 74 kuntaa käyttää yleiseen kulttuuritoimintaan yli 16-70 euroa/asukas. Käytännössä tämä tarkoittaa nykyisiä maakuntakeskuksia ja joitakin kymmeniä pienempiä kuntia, joista osalla euromäärä/asukas nousee pitkien etäisyyksien vuoksi, eikä tällöin välttämättä tarkoita parempia palveluita.

Kuntauudistuksen ongelmana on miten välttää se, etteivät erot kulttuuripalveluiden saatavuudessa enää kasvaisi? Tummien pilvien maalaamisesta innostuneiden mielestä eroja tuskin on mahdollista välttää ja osalla on: "Ei voisi vähempää kiinnostaa Pihtiputaan mummot ja kulttuuripalvelut" -asenne.

Tuli kuntarajojen siirtoa tai ei, väitän että maaseudulla, jossa kunta satsaa kohtuullisesti kulttuuritoimintaan ja tukee järjestöjen toimintaa, on panos-tuotos suhde tehokas. Kunnan kulttuuritoimen avustuksilla ei ehkä heti nousta maailman näyttämöille, mutta niillä vaikutetaan kuntalaisten (ja naapurikuntalaisten) elämään – viihtyvyyttä, osallisuutta, yhteisöllisyyttä ja hyvinvointia.

Parhaimmillaan kulttuurin kautta opitaan ottamaan osaa ja vaikuttamaan.  Maaseudun aktiivisesta ruohonjuuritason toiminnasta, voisi olla suuremmillakin paikkakunnilla opittavaa. Esimerkiksi monien paikkakuntien kesäteatteritoiminta on aktiivista ja osalla rahoitusta jää merkittävästi myös oman tai muun yleishyödyllisen toiminnan kehittämiseen. 

Kunnissa saa ja tulee pitää ääntä kulttuuripalveluista ja uusia kansalaisaktivisuuden muotoja tulee tukea perinteisen yhdistystoiminnan rinnalla.  Tuki on myös arvostuksen ja tunnustuksen osoittamista.   Rohkeasti, kiinnostuneesti ja avoimin mielin pohtimaan yhdessä kulttuuripalveluiden tuottamisen malleja  – mikä toimintatapa se sopisi meille? Paikallinen identiteetti syntyy yhdessä tekemisestä ja pysyy yllä yhdessä tehden. Kulttuuri eri muodoissaan tarjoaa monia yhteisen tekemisen paikkoja.

Harva harakka