Tulosta
 
*

Mitä miettii mummo maalla? - Harvaan asutun maaseudun ikäihmisen palveluhaaste

Mitäpä miettii Ilomantsin Hattuvaarassa asuva ikäihminen uutisia kuunnellessaan? Kuntauudistus, sote-palvelurakenneuudistus, kestävyysvaje, demografinen muutos, vääristynyt huoltosuhde… Huolestuttavalta näyttää tulevaisuus maalla asuvan ikäihmisen näkökulmasta. Miten mahtavat palvelut järjestyä, kun ikää tulee lisää ja kirkonkylällekin pitkä matka?

Ikääntyvässä Pohjois-Karjalassa noin puolet yli 65-vuotiaista asuu taajamien ulkopuolella. Harvaan asutun maaseudun hyvinvoinnin kysymykset koskettavat siis suurta väestönosaa. Onko ”syrjässä” asuminen mahdollista, kun ikääntyy ja kun tulee avun tarvetta? Moni syrjäkylässä asuva ikäihminen ei jää tätä pohtimaan, vaan ennakoi mahdollista palveluntarvettaan ja muuttaa kipin kapin taajamaan.

Pitääkö elämän mennä näin? Pitääkö ikääntyvän jättää kotinsa voidakseen luottaa siihen, että saa palveluja tarvitessaan?

Tuore, kesällä 2013 voimaan tullut vanhuspalvelulaki korostaa yhdenvertaisuutta palvelujen saatavuudessa ja saavutettavuudessa. Palvelujen on oltava lähellä asiakasta. Lähipalvelut on tässä keskustelussa avainsana. Mitä on lähipalvelu maantieteen näkökulmasta? Milloin palvelu on lähipalvelu? Silloinko, kun ihminen asettuu palvelujen lähelle vai silloin kun palvelut tulevat ihmisen luokse? Mikä on riittävän lähellä, ja mikä on liian kaukana? Toisaalta laissa todetaan, että palvelujen keskittäminen voi olla perusteltua palvelujen laadun tai turvallisuuden kannalta.

Itsemäärääminen ja valinnan vaihtoehdot ovat tärkeitä, mutta ovatko pohjoiskarjalaisen ikäihmisen asumisen valinnat aitoja? Läheskään kaikille taajama-asuminen ei ole ollut unelma vaan ennakoivan huolen sanelema ratkaisu.

Yhdenvertaisuus on hyvinvointivaltion luovuttamaton arvo, eikä palvelujen saanti saa edellyttää kodin jättämistä. Nykyisessä hallitusohjelmassakin painotetaan julkisten palvelujen merkitystä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden takaajana. Samoin korostetaan harvan asutuksen ja pitkien etäisyyksien huomioimista sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistamisessa.

Näiden lupausten lunastaminen edellyttää uudenlaisia palveluratkaisuja, joilla ylitetään välimatkojen ja syrjäisen sijainnin tuottamat palvelurailot. Kotiin tuotavien palvelujen tulee ulottua kaikkialle. Uusia tapoja liikutella palveluja ja jalkauttaa työntekijöitä löytyy varmasti. Kilometrien laskemisen sijaan on tarpeen kysyä, minkälaisessa maisemassa ikäihminen on kotonaan. Etäpalveluiden kehittämiseen meillä on teknologiaa, tarvitaan sen hyödyntämisen osaamista. Tätä on useissa hankkeissa kehitettykin, mutta toistaiseksi uusia ratkaisuja on otettu valitettavan vähän käyttöön arkityössä.

Voisimmeko löytää uusia tapoja yhdistää eri toimijoiden tahtoa, osaamista ja voimavaroja silloin, kun kukaan ei pärjää yksin? Julkiset kotiin tuotavat palvelut, yksityiset hoivayritykset ja paikalliset yhdistykset voisivat yhdessä mahdollistaa turvallisen elämän myös syrjäseuduilla. Uudet innovatiiviset ratkaisut syntyvät paikallisesti. Samalla ne tukevat alueen taloutta ja työllisyyttä.

Kehittämällä uusia palveluratkaisuja on mahdollista palauttaa ikäihmisten luottamus siihen, että palvelut järjestetään lähellä, eikä niiden perässä tarvitse muuttaa. Tulevaisuuttaan suunnitellessa ikäihmiset arvioivat mahdollisuuksiaan asua kotona myös elämäntilanteen muuttuessa: esimerkiksi jos ajokorttia ei enää ole ja tarvitaankin palveluja. Samalla luodataan lausumattomia odotuksia siitä, miten ikääntyä oikein ja minkälaisia palveluja on oikeus odottaa, mikäli asuu syrjäseudulla.

Kotona asumista tukeviksi palveluiksi perinteisesti miellettyjen sosiaali- ja terveyspalvelujen lisäksi ratkaisevan merkittäviä ovat joukkoliikenteen ja kaupan palvelut, ja kulttuuripalvelutkin kuuluvat kaikille. Verkkoyhteydet ovat tärkeitä sekä sosiaalisten merkitysten että asioinnin ja osallistumisen näkökulmista.

Kirjoittajat: Arja Jämsén, yksikön johtaja, Itä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus  ja Tuula Kukkonen, yliopettaja, Karelia-ammattikorkeakoulu